torstai, 7. marraskuu 2013

Pelko

Olen pelännyt elämäni aikana aivan helvetisti, suonette anteeksi huonon kielenkäyttöni tässä kohdin. Lapsuuteni elin perheessä, jossa oli runsaasti väkivaltaa, alkoholismia ja mielenterveysongelmia. Tuohon aikaan sellaisiin ei juurikaan puututtu, koska kyseessä oli kaikesta huolimatta taloudellisesti vakaassa asemassa oleva perhe ja keskimäärin perheen lapsilla sujui hyvin. Hyvin sujuminen tarkoitti koulumenestystä. Kaikilla meillä lapsilla oli ongelmia, lähinnä psyyken kanssa. Minä oireilin voimakkaimmin ja olin ainoa, jonka koulumenestys romahti.

Sen sijaan, että minusta olisi huolestuttu, minusta tehtiin Paha Lapsi, Tyhmä Tyttö ja Toivotan Tapaus. Sain selkääni vielä entistäkin useammin, olinhan perheen pettymys ja yleinen häpeänaihe. Jossain vaiheessa aloin nukkua isän vanha metsästyspuukko tyynyni alla. Onnekasta, etten silponut sillä itseäni unissani.

Pelosta tuli osa arkea. Se vain kuului siihen elämään, joka oli ainoa tavallinen, jonka minä tunsin ja tiesin. Kuten varmasti monet tietävät, lapselle tuttu on sama kuin turvallinen, vaikka se järjellä ajateltuna olisi kuinka turvaton ja epävakaa tahansa. Minulta kesti vuosia lapsuudenkodista lähtemisen jälkeen ennen kuin tajusin, ettei jatkuva pelossa eläminen ollutkaan normaalia eivätkä kaikki tehneet niin. Olin järkyttynyt.

Pelko eli sitkeänä pääni sisällä vuosia. Vähitellen kuitenkin opin siitä eroon. Se oli rankkaa työtä ja edellytti hyvin pimeää matkaa syvälle sisimpääni. Siinä tuli myönnettyä itselleen niitä vähemmän kauniita asioita itsestään. Tuli tehtyä sinunkaupat itsensä kanssa. Ja puhun nyt siitä todellisesta itsestä, en siitä, jollaisena haluaisin nähdä itseni tai jollaiseksi itseäni väitän.

Olin päässyt pelosta eroon ja löytänyt tasapainon. Niin ainakin luulin. Menemättä sen pidemmälle tässä keittiöpsykologisessa päätelmässäni, on hyvin pitkälti lapsuuteni ansiota, että hakeuduin juuri nykyisen aviomieheni seuraan. Nykyään näen hänessä runsaasti niitä piirteitä, joita väkivaltaisessa, alkoholisoituneessa ja mielenterveydeltään heikossa äidissäni oli. Aikoinaan hän oli äitini vastakohta. Hänen piti olla turvallinen ja ennustettava.

Turvallinen ja ennustettava. Mitä ironiaa! Juuri nuo piirteet hänestä puuttuvat, mutta ne ovat juuri ne samat piirteet, joiden kaikki olettavat hänestä löytävänsä. Tasainen, rauhallinen. Täysin ennakoitavissa. Jopa tylsä. Niin häntä kuvailevat ihmiset, jotka eivät ole eläneet hänen kanssaan saman katon alla, mutta jotka hänet kuitenkin parhaiten tuntevat. Aviomieheni on ilmeisen hyvä valehtelemaan.

Tai sitten minä todellakin olen Paha Lapsi ja Tyhmä Tyttö isoksi kasvaneena, kaiken pahan alku ja juuri. Toivoton Tapaus, johon ei tepsi kuin lyöminen, nipistely, potkiminen, tukistaminen... 

Pelko palasi. Lapsuuteni möröt marssivat jonossa takaisin korvieni väliin. Aviomieheni ruokki niitä ja minä tarjosin niille kodin pääni sisältä. 

En löydä sanoja kuvaamaan sitä tunnetta, joka sisälläni herää, kun aviomieheni alkaa käyttäytyä omituisesti. Se tunne tulee aina, kun aavistan huonojen aikojen koittavan jälleen. Usein tietoinen tajuntani havaitsee ensin oman kiristymiseni, oman levottomuuteni ja sisäisen pahantuulisuuteni ja vasta sitten osaa yhdistää sen vähitellen ja salakavalasti muuttuvaan aviomiehen käytökseen. 

Koska usein muutos on hidas, se vie päiviä. Harvemmin se tapahtuu yhdessä silmänräpäyksessä, mutta niinkin on joskus käynyt. Muutaman kerran.

Pelossa on hirvittävää elää. Jatkuvaa varomista, miettimistä ja varuillaan oloa. Ei saa nukuttua, ei kykene keskittymään mihinkään. Ja koko ajan minä mietin, mitä minä olen tehnyt väärin.

Huonoina aikoina aina aviomiehen ollessa poissa kotoa, minä haaveilen ja suunnittelen ulko-oven lukkojen vaihtamista, lasten pakkaamista autoon ja pois lähtemistä... Minulla on jatkuvasti päässäni suunnitelma sen varalle, jos jotakin tapahtuu ja joudun pakemaan lasten kanssa. Huonoina aikoina minulla on sängyn alla yksi pieni laukku, jonka sisällöllä me pärjäisimme ensimmäiseen turvapaikkaan lasten kanssa ja autossa toinen, isompi ja paremmin varusteltu matkalaukku. 

Mutta on myös hyviä aikoja. Aina ei tarvitse pelätä. Paitsi tietenkin sitä, milloin seuraavat huonot ajat koittavat.

keskiviikko, 6. marraskuu 2013

Kolmas lapsi

Olen maininnut, että haluaisin vielä kolmannen lapsen. Haaveilen siitä aina ajoittain. Muistelen kahden lapseni vauva-aikaa ja pohdin, jaksaisinko vielä yhden sellaisen. Kumpikaan lapsistani ei nimittäin ollut mitenkään helppo vauva. Ensimmäinen syntyi ennenaikaisesti ja siitä seurasi omat erityisvaikeutensa, joita lapsella on edelleen. Toinen kärsi koliikista ensimmäiset pari kuukautta syntymänsä jälkeen. 

Esikoiseni on erityislapsi, hän on ollut aina haastava. Lapsi itsessään ei tosin ole ollut läheskään niin raskashoitoinen kuin mitä on ollut taistelu oikeudesta erityiseen tukeen ja huomioon. Jopa kehitysvammadiagnoosin jälkeen sai jonkin aikaa vaatimalla vaatia lapselle hänen tarvitsemaansa kuntoutusta. 

Kuopus on ollut esikoiseen verrattuna naurettavan helppo ja vähään tyytyväinen lapsi. Sen alun koliikin jälkeen. Ensimmäiset pari kuukautta olivat todella raskaita. Minun koko aikani meni vauvan sylissä kantamiseen, edestakaisin keinuttamiseen ja tiheään syöttämiseen. Varasin jokaisesta päivästä kaksi minuuttia suihkussa käymiseen. Kaksi minuuttia! Nyt se kuulostaa paitsi kammottavalta myös naurettavalta. Ihan kuin vauva ei olisi voinut huutaa välillä isänsä sylissä. Olisihan hän kestänyt ainakin viisi minuuttia. Mutta silloin kaksi minuuttiakin tuntui ikuisuudelta. 

Ja se olikin sitten minun kaksi minuuttiseni. Kieltäydyin kuulemasta mitään ja ottamasta kantaa mihinkään. Vain seisoin kuumassa suihkussa ja peseydyin. Toki toiminta oli ripeää, ei mitään rauhallista meditointia. Mutta siinä tilanteessa se ihan oikeasti tuntui puolen tunnin tauolta ja riitti minulle. Kun olin väsyä päivän aikana kuuntelemaan itkevä vauvaa, ajattelin iltaa ja kahta minuuttiani. Se riitti. Jaksoin taas. Eikä edes kiukuttanut. Olihan edessä oma aikani.

Uskoisin tietäväni, millaista vauva-aika on. Ja väitän, että vauvavuosi ei ole likikään pahin mahdollinen aika olla vanhempi. Oikeastaan se on vielä helppoa. Silloin ei tarvitse muuta kuin olla saatavilla ja täyttää yksinkertaisia perustarpeita. Rakastaa ja pysyä tyynenä. Vasta vauva-ajan jälkeen tulee se todellinen vanhemmuus. Se, kun on paitsi taattava ne perustarpeet, rakastaa ja pysyä tyynenä, on myös osattava kasvattaa. Asettaa rajoja, kieltää ja aiheuttaa pettymyksiä. Ja ottaa vastaan ne kaikki tunteet negatiivisimmasta positiivisimpaan.

Joko sanoin, että vanhemman on rakastettava ja pysyttävä tyynenä?

En tarkoita tyynenä pysymisellä sitä ettei saisi suuttua. Toki vauvalle suuttuminen on täysin älytöntä, mutta silti luonnollista. Taaperolle meistä vanhemmista suuttuu varmasti jokainen, jolla on normaalin ihmisen normaali tunneskaala. Tyyneytynä tarkoitan sitä, ettei tee mitään harkitsematonta saati peruuttamatonta. Olen huutanut lapsilleni monta kertaa. Ja tulen vastakin huutamaan. Mutta koskaan en ole heitä lyönyt, tukistanut tai töninyt. 

Tyynenä pysyminen on oikeastaan sama kuin pysyä turvallisena. Huutava ja vihainen äiti tai isä on inhimillinen, kaikkine tunteineen ja tunnereaktioineen todellinen ja samaistuttava. Ihminen vailla negatiivisia tunteita ei ole realistinen eikä missään nimessä sellainen, johon lapsen toivoo samaistuvan. Lapsella on niitä ikäviä tunteita ja pahoja aatoksia riippumatta siitä, millaista viilipyttyä aikuinen esittää. Jos lapsi ei koskaan näe, miten aikuinen suuttuu, on surullinen tai häpeissään, hän ei tiedä aikuisenkin omaavan sellaisia tunteita. Pahimmassa tapauksessa lapsi luulee, ettei ole hyväksyttävää tai edes normaalia omata negatiivisia tunteita. 

Mutta se kolmas lapsi. Mahtuisihan se tähän syliin. Etenkin, kun nuo isommat tulevat syliin enää aniharvoin. Vielä olisi aikaa ja mahdollisuuksia lapsen hankintaan. Miestä ei kylläkään ole.

Oikeastaan koko ajatus kolmannesta lapsesta on täysin mahdoton niin kauan kuin olen naimisissa nykyisen aviomieheni kanssa. En tahdo hänen kanssaan enää yhtään lasta. Onhan jo nykyiselläänkin vaikea jaksaa arkea hänen vaimonaan. Mietin, kumpi on pahempaa lapsilleni, trauma avioerosta vai trauma tällaisesta kodista. Sinne vielä yksi lapsi? Ei tosiaankaan.

Myönnän kuitenkin, että kolmas lapsi on eräs syy, mikä ajaa minut aina ajattelemaan mahdollista avioeroa toiveikkaana. "Jos ottaisin eron, voisin vielä löytää hyvän miehen - voisin vielä saada kolmannen lapsen". Ajatusketju hyvin lyhyesti esitettynä.

En minä lähtisi etsimään uutta miestä saadakseni vielä yhden lapsen. Mutta olisin vapaa, jos sellainen mies tulisi vastaan. Tässä vain törmään siihen, etten usko kelpuuttavani ketään, joka ei ole Opettaja. Äh. Ärsyttävä Opettaja. Hän asetti riman kohtuuttoman korkealle enkä tunnu onnistuvan laskemaan sitä piiruakaan. 

Tosin niin kauan kuin olen naimisissa aviomieheni kanssa, kaikki tämä nyt kirjoittamani on turhaa haihattelua ja pelkkää ajankuluksi aivojensa jumppaamista. Vaan jos haihattelen riittävästi, saisinkohan tehtyä päätöksen? Suuntaan tai toiseen. 

tiistai, 5. marraskuu 2013

Kiire ja se ikuinen siivousvirsi

Onpas sitä taas ollut kiirettä. Ainakin olevinaan. Tätähän se on jouluun saakka. Ainakin aiempina vuosina. Kiire, mene pois!

Mikä meistä ihmisistä tekee kiireisiä? Mikä minusta tekee kiireisen? Eilinen työvuoro oli yhtä hässäköintiä ja ryntäilyä paikasta toiseen. Työvuoro venyi ja lopulta huomasin tehneeni miltei 18 tuntisen työpäivän. Noh, tällä alalla se on valitettavan yleistä. Joku sairastaa ja muiden on pakko paikata. Jotakin tapahtuu, eikä kukaan voi poistua ennen tilanteen laukeamista. Tai tulee jokin meno, jota ei voida siirtää ja jonkun on pakko olla koko päivä poissa työpaikalta, työasioissa pitkin maailmaa niin sanotusti. 

Kiire jää helposti päälle ja sitä huomaa olevansa kotonakin yksi saakelin suoritusautomaatti. Sekään ei auta asiaa, ettei aviomieheni kykene itseohjautuvasti selviämään päivittäisistä kotitöitä. Teknisesti hän toki osaa tehdä niistä suurimman osan, mutta se itseohjautuvuus... Sellainen omatoimisuus ja toimeen tarttuminen puuttuvat aviomieheltäni täysin! Vähintäänkin minun on soitettava hänelle - edes tekstiviesti ei riitä - ja kerrottava, mitä hänen on tehtävä minun poissaollessani. Jos esitän asiani ystävällisesti ja pyytäen, mitään ei tapahdu. Jos sanon suoraan, että tiskit on tiskattava, lelut siivottava illalla paikoilleen ja niin edespäin, hän loukkaantuu. Silloin aviomies saa kyllä tehtyä kehottamani asiat, mutta hän murjottaa ja osoittaa minulle mieltään vähintäänkin seuraavan päivän.

Yleensä en viitsi edes ehdotella aviomiehelleni, että hän voisi osallistua hieman enemmän kotitöihin. Siitä ei tule kuin riitaa ja riidan päälle kaikille pahamieli. Aviomieheni on ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä hän tekee, minä en vain huomaa sitä. Minä olen sitä mieltä, että lattialla lojuvat pyykit, keittiönpöydällä kasa tiskejä ja lelut pitkin taloa eivät ole todiste siitä, että on siivottu. 

Kumpi on oikeassa? Minä tietenkin. Siis omasta mielestäni. Absoluuttinen totuus löytyy varmasti jostakin minun ja aviomieheni näkemysten väliltä. Ehkä kuitenkin lähempää minun mielipidettäni kuin hänen...

Minä siis teen ensin työvuoron palkkatyössä ja tulen kotiin tekemään toisen työpäivän ilman erillistä korvausta. Ei, että kotitöistä tulisi maksaa. Ei pidä. Olisi vain mukava, jos samassa taloudessa asuva toinen aikuinen tekisi edes suunnilleen saman verran niitä kotitöitä. Edes joskus.

Yleensä tällaista ongelmaa ei ole, sillä tiedostan tilanteen ja osaan ennaltaehkäistä sitä. Minä en yleensä jätä aviomiestäni lasten kanssa keskenään kovin pitkäksi aikaa kerrallaan, koska tiedän, etten halua mennä enää takaisin. Tahdon kyllä mennä kotiin, mutta tiedän siellä odottavan hirvittävän kaaoksen, joka minun odotetaan siivoavan. Sitä en jaksaisi. 

Olen monesti saanut läheisiltän neuvon olla siivoamatta. Katsoa, mitä tapahtuu. "Kyllä sitä miestä alkaa häiritä ja sitten se siivoaa". Just joo. Minulla ei riitä sietokyky likikään niin pitkälle, että voisin odottaa aviomieheni heräävän sotkuun ja likaan. Enkä koe olevani mitenkään neuroottinen tässä asiassa. Aviomieheni vain kykenee elämään uskomattomassa töryssä. 

Se siivoamisesta. Se on minun hommani. Lapset tosin olen opettanut pienestä pitäen siistimään jälkensä ja he auttavatkin minua varsin mielellään. Lapseni siivoavat enemmän kuin aviomieheni. Ihan oikeasti.

Kiirettä lisää myös kuntoiluintoni. Minun on pakko päästä ainakin kunnon lenkillä joka ikinen päivä. Suunnittelen sen osaksi päivän ohjelmaani, mutta aikataulut kun tuppaavat joskus venymään ja paukkumaan täysin hallitsemattomasti... Silti minun on pakko. Jos en muuten ehdi, minä juoksen yöllä, teen lihaskuntoharjoitteita olohuoneessa tai joogaan saunassa. Henkilökohtainen huippuhetkeni oli, kun en vieraiden saapumisen vuoksi päässyt kuntosalille suunnitellusti, joten muiden juodessa pöydän ääressä kakkukahvia, minä heiluttelin kahvakuulaa ja osallistuin keskusteluun ajoittain, sen minkä puuskutukseltani kykenin. 

Tässä suhteessa aviomieheni on todellinen aarre, sillä hän ymmärtää tarpeeni ja haluni liikkua päivittäin, mieluiten useamman tunnin. Toki aviomiehellä on myös oma lehmä ojassa, sillä jos minä en saa täytettyä liikuntakiintiötäni, minusta tulee levoton ja kärttyisä kunnes hyydyn sohvalle rypemään itseinhossa. 

Yritän mahdollisuuksien mukaan treenata niin, ettei se vaikuta kenenkään muun perheenjäsenen arkeen tai aikatauluun sen kummemmin. Lapseni ovat onnekseni myös urheilullisia ja heistä on mukava pyöräillä minun juostessa ja esikoinen on usein mukana myös tanssiharjoituksissani. 

Tähän päälle ruoanlaitto, lasten kanssa ihan vain oleminen ja pysähtyminen sekä se jonkinlainen sosiaalisen elämän irvikuva, joka minulla on. Jep. Joskus tuntuu olevan hieman kiire.

Kaikesta huolimatta uskon, että suurimmaksi osaksi kiire syntyy ihmisen korvien välissä, ei suinkaan ihmisen ulkopuolella. Jos päätän lähteä tunniksi kuntosalille ja se sopii aikatauluuni, mitä merkitystä niillä kaikilla tapaamisilla kuntosalin jälkeen on? On opittava keskittymään siihen, mitä juuri sillä hetkellä on tekemässä. Elää hetkessä.

Vanhaa ja yhtä kliseetä koko hetkessä eläminen ja keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan. Mutta ehkä se on klisee ihan syystä. Ainakin minulle se toimii. 

Se toimii, vaikka se ei ole minulle mitenkään ominaista tai luontaista. Minä teen tuhatta asiaa yhdellä kertaa ja yritän selvitä ikään kuin olisin keskellä pyörremyrskyä. Aina kun huomaan tekeväni näin, vedän syvään henkeä, suljen silmäni ja komennan itseni pysähtymään, keskittymään ja unohtamaan yhdellä kertaa. Pysähdy hetkeen, keskity siihen ja unohda se, mitä teit äsken tai teet seuraavaksi. 

Näin aviomiehen jälkien siivoaminenkaan ei tunnu aivan niin pahalta. Kun keskityn siihen, mitä teen enkä siihen, miksi hitossa teen sitä eikä joskus se toinen. Ihan joka kerta en edes raivostu. Tai en ainakaan näytä sitä.

Hammasta purren taas yhden siivouspäivän läpi, koska illalla lasten nukahdettua aion rentoutua ensin kahvakuulaa heilutellen ja sitten saunassa venytellen! Jokaisessa hetkessä on jotakin kokemisen arvoista.

sunnuntai, 3. marraskuu 2013

Halloween ja muut juhlat

Pieni tauko ollut kirjoittelussa, kun halloween juhlinnat täystyöllistivät minut. Sitä on väännetty lapsille naamiaispukuja, samoin itselle ja aviomiehelle. Oman ja aviomiehen puvun kohdalla sitä meni vähän helpomman kautta ja somisti jo olemassa olevia vaatteita. Lasten puvut olivat sen verran mielikuvituksellisia (dinosaurus ja mustekala), että jouduin tekemään puvut alusta saakka itse. Ei ole aikoihin ompelukone surrannut yhtä tiivistä tahtia tässä taloudessa.

Me emme juhli aviomieheni kanssa koskaan yhdessä kodin seinien ulkopuolella. Minulla on omat menoni (lähinnä käyn katsomassa lempibändejäni) ja miehellä omansa. Emme kumpikaan käy kovin usein missään juhlimassa. Minä käyn viidestä kymmeneen kertaan vuodessa. Mieheni ehkä tuplasti saman verran, mutta siinä missä minä käyn baarissa, mies istuu iltaa lähinnä kavereidensa luona. Kumpikaan meistä ei juurikaan juo alkoholia, mies hieman minua enemmän. 

En ole mikään raivoraitis tyyppi, mutta alkoholi ei vain sovi minulle. Mieheni juo ajoittain niin kutsutun saunakaljan ja ottaa pari kertaa vuodessa pienen nousuhumalan juhliessaan kavereidensa kanssa. Humalaiset ihmiset eivät häiritse minua ja viihdyn hyvin baarissa käydessäni katsomassa bändejä. En siis kulje kertomassa ihmisille, miten inhottavia ja säälittäviä he ovat, kun juovat. En kylläkään ymmärrä, miksi joku haluaa juoda itsensä humalaan, minä kun vihaan sitä oloa, jonka alkoholi aiheuttaa. Ja hauskaa onnistun pitämään ihan limsalinjallakin.

Mutta kuten sanottua, se etten minä ymmärrä, ei tee asiasta väärää tai valheellista.

Syy siihen, miksi emme juhli aviomieheni kanssa yhdessä, on hirvittävän yksinkertainen: Me emme tule toimeen keskenämme. Alamme tapella jo ruokakaupassa käydessämme, joten ei ole todennäköistä, että selviäsimme monen tunnin juhlista ilman kunnon riitaa ja aviokriisiä. Mistä me tappelemme? Kaikesta. Ihan kaikesta. En osaa nimetä yhtäkään edes etäisesti järkevää aihetta.

Yleensä riita alkaa siitä, että aviomieheni huutaa minulle, sättii minua tai suoranaisesti haukkuu kaikkien muiden kuullen. Sitä ennen aviomieheni on kokenut, että minä kohtelen häntä huonosti, puhun "väärällä äänensävyllä" tai jotakin vastaavaa. Itse en ole koskaan huomannut tekeväni niin, mutta on kuitenkin täysin mahdollista, että näin on. Kun aviomieheni sitten on menettänyt hermonsa ja alkanut huutaa, minä huudan takaisin tai vain poistun hyvin vihaisena paikalta. Enkä puhu aviomiehelleni moneen tuntiin, ehkä jopa pariin päivään. Riippuen lähinnä siitä, sattuuko lähiaikoina olemaan sellaisia tärkeitä asioita, jotka meidän on kyettävä olosuhteista riippumatta hoitamaan yhdessä.

Edellisen kerran kävimme yhdessä "juhlimassa" pari vuotta sitten. Lähdimme baariin istumaan iltaa, esiliinanamme aviomieheni veli, joka on varsin hyvin perillä meidän avioliittomme tilasta. Olimme molemmat vesiselviä, jotan ilta ei mennyt pilalle viinahuuruissa huutelun vuoksi. Se meni pilalle, koska emme kykene viettämään mukavaa iltaa keskenämme julkisella paikalla. En muista, mitä tarkalleen tapahtui. Minulla oli varsin mukavaa, juttelin tapahtumien alkaessa vyöryä eteenpäin aviomieheni veljen kanssa hyväntuulisesti ja kevyesti. Olin hetkeä aiemmin huomannut, että aviomieheni oli syystä tai toisesta ärsyyntynyt enkä halunnut venyttää hänen pinnaansa ja varoin sanojani, istuma-asentoani ja äänensävyäni tarkkaan.

Yhtäkkiä aviomieheni hermostui ja alkoi tapansa mukaan haukkua minua. Hän sätti minua tyhmäksi huoraksi ja päästi suustaan kaikkea muuta yhtä imartelevaa. Hänen veljensä katseli tilannetta sivusta lievästi sanottuna ihmeissään ja hermostuneena. 

Se ilta loppui hyvin pian aviomieheni purkauksen jälkeen, tosin minä huusin hänelle autossa koko kotimatkan. 

Sen jälkeen emme ole edes yrittäneet lähteä yhdessä mihinkään. Kerran olimme yhtä aikaa kaupungilla, mutta täysin eri seurueissa, itse asiassa olimme viettämässä yhteisten ystäviemme polttareita. Sattumalta päädyimme samaan baariin. Minä yritin pysytellä näkymättömissä, mutta muun seurueen halutessa vaihtaa paikkaa, jouduin kävelemään aviomieheni nähden baarista ulos. Sekin päättyi riitaan. 

Emme käy yhdessä sukujuhlissa, mutta kykenemme ajoittain kestitsemään vieraita kotonamme riitelemättä. Ajoittain. Emme aina. Joulut voivat olla todella ihania ja lämpimiä perhejuhlia, mutta ne voivat myös päättyä mykkäkouluun ja uuteen kriisiin. 

Me emme käy edes ruokakaupassa yhdessä kuin aniharvoin. 

Noh. Tämänvuotinen Halloween on juhlittu ja juhlimme sitä kolmessa eri osoitteessa. Minä juhlin yhdessä paikassa, mieheni toisessa. Lapsemme olivat kaverijuhlissa alkuillan. Loppuillasta me keräännyimme kaikki kotiin ja vietimme ihanan, lämminhenkisen ja paljon naurua sisältävän leffaillan. Meillä kaikilla oli mukavaa ja nautimme yhdessäolosta.

Kuinka monimutkaisen ihmissuhteesta saa? Kuinka paljon piilossa olevia puolia se sisältääkään ja kuinka monet kasvot yksi ihminen voikaan omistaa. En ole pysynyt laskuissa mukana enää pitkään aikaan. Usein kyseenalaistan koko laskemisen tarkoituksen ja jatkuvan solmujen avaamisen hyödyn.

perjantai, 1. marraskuu 2013

Ero

Miksen eroa aviomiehestäni? Mitä muuttuisi? 

Taloudellisesti asemani on varsin vahva. En tarvitse elättäjää. En ikinä suostuisi elätettäväksi. Asuntomme on täysin minun omistuksessani. Omistan oman autoni itse. Kuukausittaiset tuloni riittäisivät mainiosti niin asumiseen, auton ylläpitoon kuin myös ruokaan ja vaatteisiin. Fiksulla talouden pidolla olisi varaa myös kaikkiin nykyisiin harrastuksiin ja matkoihin. 

(mainittakoon, että minun on hyvin vaikea uskoa Suomessa asuvaan suomalaiseen, joka kaipaa toista ihmistä elättäjäkseen. suomalainen sosiaaliturva on niin hyvä, että kenenkään ei puhtaasti taloudellisisti syistä pitäisi joutua elämään yhdessä puolisonsa kanssa. toki suuri osa joutuisi ainakin hetkellisesti laskemaan elintasoaan. mutta jos elintaso houkuttaa niin paljon, ettei eroa, ei erolle liene todellista syytäkään.)

Se perinteisin ja minunkin kohdallani vaikuttavin syy ovat tietenkin lapset. Minä en heistä luovu. Ehdottomasti he jäisivät asumaan minun luokseni. Vaan näin ajattelee myös aviomieheni, lasteni isä. Eräs hänen parhaista piirteistään on rakastaa lapsiaan aivan yhtä syvästi kuin minäkin heitä rakastan. Hän on isänä varsin heikko ja huonoina aikoina suorastaan toivoton. Mutta hän rakastaa ja välittää. Hyvinä aikoina hän on jaksanut leikkiä lasten kanssa tuntikausia yhtä soittoa, askarrella ja ulkoilla heidän kanssaan. 

Minä en tule ikinä suostumaan minkäänlaiseen viikko-viikkosysteemiin, jossa lapsi on yhden viikon toisen ja yhden viikon toisen vanhemman luona. Siinä unohdetaan täysin lapsen paras ja lapsen tarpeet. Lapsella tulee olla yksi vakituinen koti, jolla on oma vakiintunut rutiininsa ja toimintatapansa. Ja tietenkin tämän vakituisen kodin on oltava minun kotini. Kuinkas muutenkaan. Tapaamiset isän kanssa olisivat toki säännöllisiä ja mahdollisimman tiiviitä, vaikka kerran päivässä, jos isänsä on valmis tulemaan minun luokseni heitä tapaamaan. 

Ero olisi kuitenkin aviomiehelleni aivan järkyttävä isku ja erosta tulisi luultavasti hyvin riitainen. Aviomieheni on aikaisemmin - siis aina, kun on ollut puhetta erosta - uhannut hakevansa yksinhuoltajuutta. Noh, sitähän hän ei tietenkään saisi, mutta prosessina se olisi hirvittävän raskas lapsille. Luultavasti aviomieheni täysin tietoisesti käyttää tätä uhkausta saadakseen minut kerta toisensa jälkeen luopumaan eroaikeista. Aviomieheni tietää oikein hyvin, että tärkeintä maailmassa minulle ovat lapset enkä tekisi mitään, jonka uskon vahingoittavan heitä.

Tästä päästään tietysti siihen kysymykseen, vahingoittaako nykyinen avioliittoni ja sen tila lapsia. Luultavasti. Täysin ehjää lapsuuttahan ei ole mahdollista edes saada. Elämän kun ei ole tarkoituskaan olla täysin kuhmutonta. On osattava suojella lapsia niiltä liian suurilta ja täysin turhilta kolhuilta. Kuinka paljon nykyinen tilanne siis aiheuttaa vaurioita? En tiedä. Yritän epätoivoisesti arvioida sitä joka ikinen päivä. On kuitenkin koko ajan muistettava, että aviomieheni ei ole koskaan pahoinpidellyt minua lasten ollessa kotona, me emme riitele lasten ollessa kotona... Ilmapiiri on kyllä ajoittain varsin hyinen ja lapsetkin ovat oppineet huomaamaan, milloin isää ei pidä häiritä. Ne ovat niitä niin kutsuttuja huonoja aikoja ne.

Niin. Siinä se syy taitaa olla. Lapset. Minä leikin, että meillä on ehjä koti. On siinäkin itseisarvo saakeli sentään. 

Ja tietysti, koska meillä on niitä hyviä aikoja. Aikoja, jolloin voin aina hetkittäin kuvitella, että minulla ja aviomiehelläni on yhteinen tulevaisuus, yhteiset haaveet ja yhteinen työsarka. Ne hetket tosin ovat lyhyitä, parin sekunnin mittaisia. Sitten havahdun ja tajuan, että minä haluaisin kolmannen lapsen. Mutta en tämän miehen kanssa. En ikinä tämän miehen kanssa.

Ja kohta olen liian vanha.

Elämä on tässä ja nyt. Huominen rakennetaan tämän päivän päätöksillä. Ihan oikeasti. Siltikään minä en saa tehtyä päätettyä vaan roikun jossakin päätöksen ja päättämättömyyden rajamailla. En nimittäin kykene myöskään tekemään päätöstä jatkaa yhdessä loppuun saakka, päätöstä olla eroamatta.