Kerroin siis yhdelle ihmiselle, että aviomieheni oli lyönyt minua. Ihmiselle, joka ei tuntenut minua lainkaan. Jota minä en tuntenut lainkaan. Hän oli kuitenkin arvannut sen heti nähtyään haljenneen huuleni ja haalean mustelman siinä, mihin miehen nyrkki oli osunut. Hän oli ainoani ihmisenä myös tietoinen siitä, että mieheni oli lyönyt minua ennenkin.

Miten ihmeessä tällainen on mahdolista?

Ymmärtääkseni sitä kutsutaan rakastumiseksi. En tosin tuolloin ollut tietoinen tällaisesta tunteesta meidän välillämme. En ole yhäkään varma, oliko sitä vielä silloin olemassa. Hieman sen jälkeen kyllä. Aivan varmasti.

Juttu ei ole kovinkaan kummoinen ylös kirjoitettuna. Nainen tapaa miehen. Nainen rakastuu. Mutta henkilönä, jolle se kaikki tapahtui... Niin, minulle se oli täyttä taikaa alusta alkaen.

Olin tosiaankin mennyt sille kauan himoitsemalleni kurssille. Olin motivoitunut oppimaan kaiken mahdollisen. Tulemaan paremmaksi työssäni ja välittämään uusia oppejani eteenpäin kollegoille. Ensimmäisen tunnin opettaja oli urheilullinen noin kolmekymppinen mies. Mukavanoloinen. Hauskakin. Ensimmäisen tunnin lopussa hän esitteli ryhmälle toisen opettajan, joka tulisi vetämään kurssin loppuun. Se oli minulle pettymys. Olin viihtynyt tuon opettajan tunnilla ja olisin halunnut hänen jatkavan. Täysin kyllästyneenä ja välinpitämättömänä minä käänsin katseeni tuohon uuteen tulokkaaseen.

Se näköhavainto salpasi minun henkeni. Pitkä, hoikka, tumma, ujosti ja jokseenkin kiusaantuneena hymyilevä silmälasipäinen nörttimies. Ei lainkaan minun tyyppiäni. Mutta silti sanoinkuvaamattoman komea. Henkäisin syvään ja jäin ahmimaan silmilläni tuota miestä. Ja sitten vain unohdin hänet.

Unohdin siis siinä mielessä, etten tietoisesti ajatellut häntä lainkaan. Nautin kyllä hänen katselemisestaan kurssilla ja jotenkin kummasti kaikki hänen sanansa jäivät kirkkaina mieleeni ja hänen äänensä, puhetapansa ja naurunsa soivat korvissani. Mutta en koskaan ajatellut häntä muuna kuin opettajana ja arvostin häntä hänen tietojensa laajuuden ja opetustaitojensa vuoksi.

Sitten alkoi se useita viikkoja tiiviisti kahdestaan opettajan kanssa työskentely, joka kuuluu oleellisimpana osana kyseiseen kurssiin. Edelleen näin hänet opettajana. Vähitellen hän kuitenkin alkoi saada inhimillisiä piirteitä ja aloimme vähitellen tutustua toisiimme ihmisinä, emme vain opettajana ja oppijana. Hän sai minut nauramaan, rentoutumaan. Ajoittain tunsin itseni samanarvoiseksi muiden ihmisten kanssa, minkä tunteen huomasin menettäneeni pitkän kotiäitiyden ja aviomieheni kanssa vietettyjen vuosien aikana.

Kerran opettaja kysyi ohimennen minun lapsistani ja puhuimme heistä. Sitten opettaja otti puheeksi aviomieheni. Huomasin, että minusta oli hyvin epämiellyttävää puhua aviomiehestäni, mutta vastailin kyllä opettajan esittämiin kysymyksiin. Lopulta tulin todenneeksi - en itsekään tiedä, mistä tällainen lause tuli ja miten se vielä pääsi suustani - että olen monesti harkinnut vanhaa kunnon lusikoiden jakoa. Heti sen sanottuani tajusin ihan oikeasti harkinneeni eroa useasti menneinä kuukausina.

Jossain vaiheessa tulin maininneeksi opettajalle aviomieheni pimeämmästä puolesta ja siitä, että aviomies on lyönyt minua joskus vuosia aiemmin, silloin kun emme olleet vielä naimisissa eikä meillä ollut lapsia.

Pari viikkoa näiden puheiden jälkeen se sitten tapahtui. Aviomieheni löi minua ensimmäisen kerran vuosiin.

Sillä tavoin opettajastani, elämässäni hyvin merkityksettömästä ihmisestä, tuli ainoa, joka tiesi salaisuuden. Ja äkisti hänellä oli enemmän merkitystä kuin yhdelläkään ystävälläni. Hän tiesi. Hän uskoi. Ja myöhemmin hän myös todisti olevansa minun puolellani.

Ja vielä myöhemmin hänestä tuli ihminen, johon minä rakastuin. Ihminen, johon yhä olen rakastunut. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Sitä hän tosin ei tiedä. Tai ainakaan minä en ole kertonut.