Miten sitä ihminen päätyykään allekirjoittamaan sitovan sopimuksen, jossa lupaa viettää lopun elämäänsä yhden nimetyn ihmisen kanssa? Pidän avioliittoa vakavana asiana, johon ei pidä rynnätä suin päin. Minusta avioliitto on kuitenkin pienempi sitoumua ja huomattavasti kevyempi päätös kuin yhteiset lapset. Joten minulle toimintajärjestys on selvä: Ensin naimisiin, sitten lapsia. Jos ei ole valmis kirjoittamaan tuota sitovaa sopimusta, ei todellakaan ole valmis yhteisiin lapsiin.

Onhan se kuitenkin niin, että avioero on helppo saada. Kirjoittaa yhden paperin, puolen vuoden päästä toisen. Yhteiset lapset sitovat ainakin seuraavaksi 18 vuodeksi. Asui sitten samassa asunnossa tai ei. Oli sitten naimisissa tai ei.

Me siis menimme aviomieheni kanssa naimisiin. Halusimme sitä. Rakastimme toisiamme. Elämä oli suurimmaksi osaksi kivaa ja mukavaa yhdessä, vaikka toki olimme jo ennen avioliittosopimuksen solmimista käyneet läpi muutamat riidat ja kohdanneet yhteisessä polussa kuoppia.

Meidät vihittiin maistraatissa. Emme kumpikaan kuulu minkään sortin seurakuntaan. Hääjuhlamme oli katastrofi, mutta siitäkin selvittiin. Mutta se on varmasti yksi niistä harvoista asioista, jotka tekisin toisin, jos saisin uuden mahdollisuuden. En pitäisi hääjuhlia lainkaan.

Myöhemmin syntyi Esikoinen. Elämä oli onnellista. Parasta, mitä kuvitella saattaa. Minä jäin kotiin hoitamaan lasta. Esikoisen syntymästä puolentoista vuoden kuluttua syntyi Kuopus.

En ole koskaan ollut katuvainen ihminen. En kadu naimisiinmenoa. En miesvalintaani. En sitä, että lapset syntyivät ja he ovat juuri tämän miehen lapsia. Moni ihana asia olisi jäänyt kokematta ilman tätä kaikkea. Elämäähän se vain on. Sitä voi ja pitää yrittää suunnitella ja ohjata, mutta kaikkia muuttujia ei voi ennustaa. Sitä on vain opittava ottamaan vastaan ja elämään eteenpäin. Jos sen voi tehdä suurimmaksi osaksi hymyillen, on se aika onnellista.

Aviomieheni osaa olla mitä ihanin ihminen. Hän osaa olla hellä ja rakastava. Hän tietää, kuinka naista ja erityisesti minua miellytetään. Ajoittain hän osallistuu kotitöihin ihailtavan ahkerasti, hän leikkii lasten kanssa ja osallistuu myös epämiellyttäviin kasvatustilanteisiin. Ajoittain.

Sama mies tietää, miten minut nujerretaan. Mitä sanoja minä en kestä hajoamatta ja kuinka minua loukataan. Miten minut saa luopumaan unelmistani ja suunnitelmistani. Näitä tietojaan hän sumeilematta käyttää hyväkseen, aina niin halutessaan. Aviomieheni tietää, kuinka minut saa pysymään kotona, poissa sosiaalisista tilanteista. Tai miten minut saa luopumaan unelmasta opiskella lisää, kuntoilla kunnianhimoisemmin tai taloremontista.

Aviomieheni on omistushaluinen, mustankipeä ja hän nauttii vallankäytöstä. Hänen mielestään olemassa on asioita, joita mies tekee, joita mies ei tee ja joista miehen ei tarvitse edes välittää. Kerrottakoon, että työssäkäyvä nainen joutuu mieheni työnjaon mukaan tekemään kolmen päivän työt joka ikinen päivä, vapaa-aikaa naisella ei ole eikä naisen tule viettää aikaa kuin harvoin kodin ulkopuolella toisia ihmisiä tavaten. Sosiaalinen kanssakäyminen on miehen ajatusmaailman mukaan paitsi turhaa, se myös pelottaa miestäni, sillä hän ei voi hallita sitä, mitä puhun tai teen.

Pidemmän hyvän jakson aikana minä nautin aviomieheni seurasta tosissani. Valitettavasti tiedän joka hetki, että seuraavassa sekunnissa mies voi jälleen muuttua ja vaihtua siksi toiseksi mieheksi, jota pelkään ja josta haluan päästä mahdollisimman kauas. Mutta hyviä päiviä on. Tartun niihin ja saan niistä voimaa. Huonoina päivinä ne vain tuntuvat lähinnä oman mielikuvitukseni tuotteilta.