Onnellisessa avioliitossa elää onnellisia ihmisiä. Vaan kumpi oli ensin, onneton ihminen vai onneton avioliitto? Ehkä se tapahtui samaan aikaan. Ehkä minusta tuli onneton, koska avioliitosta oli tulossa onneton. Ja ehkä avioliitosta oli tulossa onneton, koska minä olin onneton. Joka tapauksessa jotakin tapahtui lasten syntymien välillä.

Olin ja olen lapsilleni omistautunut äiti. Viihdyin kotona lasten kanssa enkä juurikaan kaivannut kodin ulkopuolista elämää. En ennen kuin Kuopus oli vuoden vanha. Siinä vaiheessa aloin kaivata mielestäni täysin tavallisia aikuisen naisen harrasteita kodin ulkopuolella, kuten ystävien kanssa kahvilla käymistä, ostoksilla vietettyjä päiviä ja niin edelleen. Ei mitään suurta ja ihmeellistä, ei mitään kreisibailaamista viikonlopusta toiseen. Tätä kaikkea tein lapset mukanani. Ensinnäkin, koska halusin. Toisekseen, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Sitten mieleni alkoi tehdä kurssille, joka olisi hyödyllinen minun ammatissani. Siis ihan oikeasti hyödyllinen kurssi. Niitä ei täällä takapajulassa kovin usein pidetä vaan yleensä kurssille on lähdettävä jonnekin kauas, Helsinkiin tai Jyväskylään. Ja yhtäkkiä sellainen kurssi olikin tässä omassa pikkukaupungissa ja vieläpä taajaman keskustassa, ei edes kaupungin ytimessä! Aloin välittömästi puhua aviomiehelleni, että tahdon kurssille. Mieheni oli hyvin vastahankainen ja perusteli minun poisjäämistäni Kuopuksen nuorella iällä (hieman reilu vuosi) ja kurssin hinnalla. Olihan kurssi kallis, mutta meillä oli varaa siihen. Kurssi käytäisiin parin tunnin pätkissä arki-iltaisin, joten en olisi kauaa poissa Kuopuksen luota ja aviomies (joka tuolloin teki tavallista 8-16 työpäivää) voisi olla hoitamatta lapsia.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei aviomieheni missään vaiheessa hyväksynyt kurssille lähtöäni, mutta menin sinne silti. Luullen tosin, että aviomies oli siunauksensa antanut. Innostuessaan jostakin oikein kunnolla, on melko sokea ympäristön todellisille reaktioille. Sitä haluaa nähdä edes murto-osan omasta innostaan toisen kasvoilla. Riittävästi kun haluaa, sen myös näkee.

Tämä on ensimmäinen selkeä ja yhä läpikäymätön kupru minun avioliitossani, jonka olen kyennyt jäljittämään näitä asioita pohtiessani. Kurssin alettua mieheni alkoi käyttäytyä yhä epäkohteliaammin ja yhä uhkaavammin minua kohtaan. Tunsin tukehtuvani kotona. Sitten erään kerran aviomieheni löi minua. Niin että huuli halkesi.

Se ei ollut ensimmäinen kerta, mutta se oli ensimmäinen kerta vuosiin. Ensimmäinen kerta lasten saamisen jälkeen. Ensimmäinen kerta avioliiton sisällä. Mutta se ei ollut viimeinen.

Seinät kaatuivat päälle. Maailma romahti.