Milloin ihminen tietää, ettei halua? Milloin voi varmuudella sanoa, että tämä oli tässä, ei tästä enää tule sitä, mitä minä toivoisin. Milloin saa lopettaa yrittämisen?

Jos osaisin vastata noihin kysymyksiin, olisin hyvin paljon viisaampi ihminen kuin olen. Ja uskoisin minulla olevan paljon vähemmän ongelmia. Ainakin avioliittoni suhteen.

Haluanko elää mieheni kanssa? En. Haluanko jättää hänet? En. Haluanko, että hän jättää minut? Ajoittain. Aina silloin, kun minä en enää jaksa, aina silloin kun minua alkaa pelottaa, aina silloin kun huonoja päiviä on niin paljon, ettei hyviä enää muista. Aina silloin minä toivon, että aviomies haluaisi erota. Että hän tekisi sen päätöksen, jota minä en kykene tekemään.

On kuitenkin myös aikoja, jolloin minä näen itseni vanhenemassa yhdessä aviomieheni kanssa. Elämässä hyvää vanhuutta. Takana monia syviä kuoppia, hirvittäviäkin haavoja, mutta kaikki jo arpeutuneita. Aina joskus minä haaveilen päivästä, jolloin en peilistä enää näkisi pystysuoraa arpea alahuulessani. Tai en muistaisi, mistä se on tullut. Että aika veisi pois ne muistot, joiden kertaamisesta ei ole mitään hyötyä. Hukuttaisi pahat ajat ja antaisi minun muistella lämmöllä niitä kaikkia ihania hetkiä.

Koska elämässäni on paljon ihania hetkiä, joihin aviomieheni liittyy hyvin läheisesti. Tietenkin lapset. Mutta myös yhteiset muutot, talon remontointi (vaikka teinkin kaiken itse, minulla oli joku, jonka kanssa nauraa ja itkeä remontin edetessä). Ne hetket, jolloin olemme yhdessä suuttuneet muulle maailmalle ja taistelleet rinta rinnan yhteisen asian puolesta.

Aviomieheni on myös hurmaava ihminen. Hyvä ihminen. Ystävällinen ja huumorintajuinen. Hänellä on hellät kädet ja hänelle on tärkeää, että minä viihdyn ja voin hyvin. Hän on hoivaava ja lämmin. Hän on huomattavasti armollisempi minua kohtaan kuin itse olen. Kun minä pyristelen itseinhon vallassa, hän tietää, millä sanoilla lohduttaa minua ja helpottaa omaatuntoani, joka soimaa minua pullan syömisestä.

Hän on maailman paras aviomies. Aina joskus. Jonkin aikaa.

Ja sitten hän ei enää olekaan. Muutos tapahtuu joskus vähitellen, joskus äkillisesti. Joskus tiedän jo päiviä aikaisemmin, että kohta aviomieheni on taas se murjottava, äkkipikainen ja tyly kusipää. Joskus muutos tapahtuu hetkessä enkä ole voinut varautua siihen lainkaan. Silloin se on pelottavaa. Muuten vain ahdistavaa.

Aviomieheni tekee kamalia asioita ollessaan niin sanotusti huonotuulinen. Enkä minä saisi sanoa niistä mitään. Yleensä sanon, koska en voi katsella sivusta miehen toimintaa.Vielä useammin minä näen hirvittävästi vaivaa ennaltaehkäistäkseni tapahtumia ja yritän antaa miehelle tilaa ja rauhaa. Yritän estää lapsia häiritsemästä häntä, en jätä aviomiehelle lainkaan kotitöitä ja pysyn itse mahdollisimman paljon poissa jaloista.

Noina aikoina meidän perheessämme on kolme ihmistä. Minä ja lapset. Aviomies jää tämän tiiviin kolmion ulkopuolelle. Hän vaikuttaa huomaavan sen itsekin ja kärsii siitä. Hän on vihainen minulle, kun lapset viihtyvät vain minun kanssani eivätkä suostuisi millään jäämään isänsä kanssa keskenään, jos yritän lähteä esimerkiksi ruokakauppaan. En usko aviomiehen koskaan tajunneen, ettei se ole minun vikani. Etten minä yritä kääntää lapsia häntä vastaan. Hän tekee sen ihan itse. Mutta hänen on helpompi syyttää minua, joka muutenkin olen kaiken pahan alku ja juuri, kuin katsoa peiliin ja nähdä vikaa itsessään ja omassa toiminnassaan.

Silloin minä aina mietin, ettei avioliitossani ole mitään pelastettavaa eikä sen jatkaminen ole lapsienkaan kannalta järkevää tai viisasta. Meidän perhe on kolmio. Siinä on kolme ihmistä. Neljäs tulee vain käymään silloin kun huvittaa.

Ja sitten tulee taas hyvä päivä. Hyvä viikko. Parikin hyvää viikkoa. Ja jälleen löydän itseni miettimästä, että kylläpäs on ihana tuo minun aviomieheni. Joka ei kylläkään koskaan osallistu kotitöihin, mutta sentään kiittää minua siitä, että minä teen ne.