Kurssi jatkui. Olin oppinut paljon ja olin alusta saakka ollut tyytyväinen kurssin sisältöön sekä sen opettajaan. Niin. Erityisesti tietysti siihen opettajaan.

Me olimme alkaneet puhua yhä enemmän itsestämme ja meille oli syntynyt liuta vitsejä, jotka vain me kaksi ymmärsimme. Minä viihdyin opettajan seurassa erinomaisesti ja hän vaikutti tekevän samoin minun kanssani. Lopulta jouduin myöntämään itselleni, että olin rakastunut opettajaani. Hänelle en kuitenkaan antanut asiasta pienintäkään vihjettä. Keskityin nauttimaan hänestä kuin hyvästä ja huumorintajuisesta opettajasta ainakin.

Eräänä iltana hieman aviomieheni lyönnin jälkeen opettajani tarjosi minulle kyydin kotiin. Kävelin aina kurssille, sillä matkaa oli vain muutama kilometri ja perheellämme oli tuolloin vain yksi auto. Tuona iltana satoi kaatamalla ja tuuli oli voimakasta. Opettajani kotimatka kulki aina kotitaloni ohitse, joten hän ei joutuisi tekemään minkäänlaista koukkausta vaan hän saattaisi vain pudottaa minut kyydistä oikeassa kohtaa. Otin tarjouksen kiitollisena vastaan.

Opettaja pysäytti autonsa kotitaloni pihan edustalle. Mieheni oli juuri tuolloin tullut lasten kanssa autolla kotiin ja purki tavaroita pihalla. Minä katselin tiiviisti opettajani kasvoja, kun hän seuraili mieheni liikkeitä. Opettajan kasvot synkistyivät, ilme kiristyi ja hän näytti vihaiselta. Sitten hän käänsi kasvonsa minuun ja katsoi minua suoraan silmiin. Tuolla hetkellä minä sukelsin hänen silmiinsä, halusin jäädä siihen istumaan ja tuijottamaan häntä lopuksi ikää. Sillä hetkellä olin varma, että opettajani oli minun puolellani.

"Ei se voi olla hyvä mies, jos se lyö sinua".

Opettajani sanoi minulle nuo sanat! Hän ihan oikeasti sanoi ne! Ei tuolloin taloni edessä. Vaan muutamaa päivää myöhemmin meidän ollessamme jälleen kahden. Olisin halunnut huutaa, ettei se olekaan. Että minä en rakasta aviomiestäni. Että minä haluan erota hänestä. Että minä eroan. En kuitenkaan sanonut mitään. En yhtään mitään. Minä tuijotin tyhjyyttä silmieni takana.

Tuijotin tyhjyyttä sisälläni ja pidättelin samaan aikaan sekä itkua että leveää hymyä. Ihan todella ainakin yksi elävä ihminen oli minun puolellani. Hän uskoi minua. Eikä hän ajatellut minun ansaitsevan sellaista kohtelua kuin aviomieltäni sain. Kuten minä itse ajattelin.

Samalla tunsin itseni äärettömän ontoksi ja kauttaaltaan turraksi. Täysin tuntematon, täysin merkityksetön ihminen pitää minua arvokkaampana kuin aviomieheni. Aviomieheni sentään tuntee minut. Ehkä hän onkin se, joka on oikeassa. Tai ehkä hän on väärässä, mutta olen silti niin arvoton ihminen, ettei sillä ole mitään merkitystä. Joku ulkopuolinen, joka nyt sattuu olemaan hyvä ja oikeamielinen ihminen, pitää perheväkivaltaa pahana asiana. Ei hän varmastikaan ajatellut minua sen enempää kuin jotakuta satunnaista naista aikakauslehtien tarinoissa perheväkivallasta. Opettajani varmaankin vain näki tilanteessa tyhmän, avuttoman naisen, joka on pelastettava pahalta vaimonhakkaajalta.

Takerruin kuitenkin hetkelliseen ajatukseen siitä, että joku on minun puolellani. Siitä sain voimaa ja saatoin ajatella itseäni ihmisenä. Ja ajan kuluessa sain aina vain lisää todisteita siitä, etten ollut opettajalle vain hakattu naisparka. Hän näki minut omana itsenäni ja arvosti minua.

Jossakin vaiheessa uskoin, ettei rakastumiseni suinkaan ollut yksipuolista.