Seinät kaatuivat päälle. Maailma romahti.

Mieheni oli lyönyt minua. Kasvoihin. Niin että huuli halkesi. Siitä valui verta. Koko alaleuka ja huulet turposivat. Muuttuivat suureksi sinelmäksi. Jonka keskellä komeili pitkittäinen avohaava.

En käynyt hoidattamassa haavaani. Sen illan minä vietin wc:ssä ja itkin. Välillä tuijotin itseäni peilistä ja puhdistin haavaa. Välillä käperryin pieneen koloon läminvesivaraajan ja seinän väliin. Piilouduin. Lakkasin olemasta. Mietin, kuinka voisin enää ikinä lähteä wc:stä. Kuinka enää ikinä voisin avata ulko-oven. Kuinka voisin katsoa ihmisiä silmiin. Kuinka voisin hymyillä.

Pahempaa kuin tulla fyysisesti satutetuksi, oli tulla niin pahasti petetyksi, nujerretuksi ja häpäistyksi. Ei riittänyt, että minuun koski. Sen lisäksi olin perheväkivallan uhri. Olin jotakin heikkoa ja säälittävää. Jotakin, joka kaipaa pelastusta. Enkä halunnut olla sellainen. En suostunut.

En kertonut kenellekään. Heille, joiden tiesin näkevän kasvoni ennen niiden parantumista ja kysyvän asiasta, minä kerroin naureskellen, kuinka Kuopus oli onnistunut nipsaisemaan minua huuleen kynsisaksilla. Ihmiset uskoivat sen. Ihan oikeasti he uskoivat. He nauroivat minun kanssani. Olipas se hullunkurinen sattumus. Ja onpas nyt hullunkurista näyttää hakatulta vaimolta. Heh heh. Todellakin. Niin hullunkurista.

Jos tässä ei ollut jo riittämiin painamaan minua maahan, oli vielä yksi tosiasia, joka masensi minua. Surullista kyllä, jos olisinkin kertonut jollekin, mitä todella tapahtui, kukaan ei olisi uskonut minua. Minun ystäväni olivat avioliittoni aikana muuttuneet lähinnä aviomieheni ystäviksi. Ei kai tuo mikään ihme olekaan, kun ei minua koskaan tavannut enkä ehtinyt puhua puhelimessa kovin pitkään. Minä hoidin lapsia. Siivosin taloa. Laitoin ruokaa. Tai olin vain niin väsynyt kaikesta siitä, että halusin levätä sen pienen hetken, jonka sain olla rauhassa lasten nukkuessa kerrankin samaan aikaan.

Ja koko ajan aviomieheni piti huolta sosiaalisesta elämästään ja ylläpiti ystävyyssuhteita ja loi uusia. Hän on hurmaava mies. Juuri sopivan kohtelias ja ystävällinen, että jokainen varmasti viihtyy hänen seurassaan, mutta toisaalta riittävän sanavalmis ja ilkikurinen, ettei häntä voi pitää tylsänä. Hän antaa itsestään mitä rauhallisimman kuvan ja käyttäytyy aina kuin maailman kiltein ja huomioonottavin ihminen. Aviomieheni ei ole kertaakaan suuttunut niin, että joku perheen ulkopuolinen olisi nähnyt sen. Hän säästää kaiken sellaisen siihen, kun me jäämme kahden.

Jälkikäteen olen uskoutunut muutamalle ihmiselle, jotka tuntevat sekä minut että aviomieheni. Heidän on kaikkien ollut todella vaikea uskoa minun puhuvan totta. Enkä ole aivan varma, uskovatko he kaikki sittenkään.

Tuon lyönnin aikoihin kerroin vain yhdelle ihmiselle, mitä todella tapahtui. Yhdelle. Sellaiselle, jota minä en tuntenut ja joka ei tuntenut minua. Miksi kerroin? Koska hän kysyi. Hän arvasi.

"Saitko sinä taas turpaasi mieheltäsi?"
"Sain".