Olen maininnut, että haluaisin vielä kolmannen lapsen. Haaveilen siitä aina ajoittain. Muistelen kahden lapseni vauva-aikaa ja pohdin, jaksaisinko vielä yhden sellaisen. Kumpikaan lapsistani ei nimittäin ollut mitenkään helppo vauva. Ensimmäinen syntyi ennenaikaisesti ja siitä seurasi omat erityisvaikeutensa, joita lapsella on edelleen. Toinen kärsi koliikista ensimmäiset pari kuukautta syntymänsä jälkeen. 

Esikoiseni on erityislapsi, hän on ollut aina haastava. Lapsi itsessään ei tosin ole ollut läheskään niin raskashoitoinen kuin mitä on ollut taistelu oikeudesta erityiseen tukeen ja huomioon. Jopa kehitysvammadiagnoosin jälkeen sai jonkin aikaa vaatimalla vaatia lapselle hänen tarvitsemaansa kuntoutusta. 

Kuopus on ollut esikoiseen verrattuna naurettavan helppo ja vähään tyytyväinen lapsi. Sen alun koliikin jälkeen. Ensimmäiset pari kuukautta olivat todella raskaita. Minun koko aikani meni vauvan sylissä kantamiseen, edestakaisin keinuttamiseen ja tiheään syöttämiseen. Varasin jokaisesta päivästä kaksi minuuttia suihkussa käymiseen. Kaksi minuuttia! Nyt se kuulostaa paitsi kammottavalta myös naurettavalta. Ihan kuin vauva ei olisi voinut huutaa välillä isänsä sylissä. Olisihan hän kestänyt ainakin viisi minuuttia. Mutta silloin kaksi minuuttiakin tuntui ikuisuudelta. 

Ja se olikin sitten minun kaksi minuuttiseni. Kieltäydyin kuulemasta mitään ja ottamasta kantaa mihinkään. Vain seisoin kuumassa suihkussa ja peseydyin. Toki toiminta oli ripeää, ei mitään rauhallista meditointia. Mutta siinä tilanteessa se ihan oikeasti tuntui puolen tunnin tauolta ja riitti minulle. Kun olin väsyä päivän aikana kuuntelemaan itkevä vauvaa, ajattelin iltaa ja kahta minuuttiani. Se riitti. Jaksoin taas. Eikä edes kiukuttanut. Olihan edessä oma aikani.

Uskoisin tietäväni, millaista vauva-aika on. Ja väitän, että vauvavuosi ei ole likikään pahin mahdollinen aika olla vanhempi. Oikeastaan se on vielä helppoa. Silloin ei tarvitse muuta kuin olla saatavilla ja täyttää yksinkertaisia perustarpeita. Rakastaa ja pysyä tyynenä. Vasta vauva-ajan jälkeen tulee se todellinen vanhemmuus. Se, kun on paitsi taattava ne perustarpeet, rakastaa ja pysyä tyynenä, on myös osattava kasvattaa. Asettaa rajoja, kieltää ja aiheuttaa pettymyksiä. Ja ottaa vastaan ne kaikki tunteet negatiivisimmasta positiivisimpaan.

Joko sanoin, että vanhemman on rakastettava ja pysyttävä tyynenä?

En tarkoita tyynenä pysymisellä sitä ettei saisi suuttua. Toki vauvalle suuttuminen on täysin älytöntä, mutta silti luonnollista. Taaperolle meistä vanhemmista suuttuu varmasti jokainen, jolla on normaalin ihmisen normaali tunneskaala. Tyyneytynä tarkoitan sitä, ettei tee mitään harkitsematonta saati peruuttamatonta. Olen huutanut lapsilleni monta kertaa. Ja tulen vastakin huutamaan. Mutta koskaan en ole heitä lyönyt, tukistanut tai töninyt. 

Tyynenä pysyminen on oikeastaan sama kuin pysyä turvallisena. Huutava ja vihainen äiti tai isä on inhimillinen, kaikkine tunteineen ja tunnereaktioineen todellinen ja samaistuttava. Ihminen vailla negatiivisia tunteita ei ole realistinen eikä missään nimessä sellainen, johon lapsen toivoo samaistuvan. Lapsella on niitä ikäviä tunteita ja pahoja aatoksia riippumatta siitä, millaista viilipyttyä aikuinen esittää. Jos lapsi ei koskaan näe, miten aikuinen suuttuu, on surullinen tai häpeissään, hän ei tiedä aikuisenkin omaavan sellaisia tunteita. Pahimmassa tapauksessa lapsi luulee, ettei ole hyväksyttävää tai edes normaalia omata negatiivisia tunteita. 

Mutta se kolmas lapsi. Mahtuisihan se tähän syliin. Etenkin, kun nuo isommat tulevat syliin enää aniharvoin. Vielä olisi aikaa ja mahdollisuuksia lapsen hankintaan. Miestä ei kylläkään ole.

Oikeastaan koko ajatus kolmannesta lapsesta on täysin mahdoton niin kauan kuin olen naimisissa nykyisen aviomieheni kanssa. En tahdo hänen kanssaan enää yhtään lasta. Onhan jo nykyiselläänkin vaikea jaksaa arkea hänen vaimonaan. Mietin, kumpi on pahempaa lapsilleni, trauma avioerosta vai trauma tällaisesta kodista. Sinne vielä yksi lapsi? Ei tosiaankaan.

Myönnän kuitenkin, että kolmas lapsi on eräs syy, mikä ajaa minut aina ajattelemaan mahdollista avioeroa toiveikkaana. "Jos ottaisin eron, voisin vielä löytää hyvän miehen - voisin vielä saada kolmannen lapsen". Ajatusketju hyvin lyhyesti esitettynä.

En minä lähtisi etsimään uutta miestä saadakseni vielä yhden lapsen. Mutta olisin vapaa, jos sellainen mies tulisi vastaan. Tässä vain törmään siihen, etten usko kelpuuttavani ketään, joka ei ole Opettaja. Äh. Ärsyttävä Opettaja. Hän asetti riman kohtuuttoman korkealle enkä tunnu onnistuvan laskemaan sitä piiruakaan. 

Tosin niin kauan kuin olen naimisissa aviomieheni kanssa, kaikki tämä nyt kirjoittamani on turhaa haihattelua ja pelkkää ajankuluksi aivojensa jumppaamista. Vaan jos haihattelen riittävästi, saisinkohan tehtyä päätöksen? Suuntaan tai toiseen.