Olen pelännyt elämäni aikana aivan helvetisti, suonette anteeksi huonon kielenkäyttöni tässä kohdin. Lapsuuteni elin perheessä, jossa oli runsaasti väkivaltaa, alkoholismia ja mielenterveysongelmia. Tuohon aikaan sellaisiin ei juurikaan puututtu, koska kyseessä oli kaikesta huolimatta taloudellisesti vakaassa asemassa oleva perhe ja keskimäärin perheen lapsilla sujui hyvin. Hyvin sujuminen tarkoitti koulumenestystä. Kaikilla meillä lapsilla oli ongelmia, lähinnä psyyken kanssa. Minä oireilin voimakkaimmin ja olin ainoa, jonka koulumenestys romahti.

Sen sijaan, että minusta olisi huolestuttu, minusta tehtiin Paha Lapsi, Tyhmä Tyttö ja Toivotan Tapaus. Sain selkääni vielä entistäkin useammin, olinhan perheen pettymys ja yleinen häpeänaihe. Jossain vaiheessa aloin nukkua isän vanha metsästyspuukko tyynyni alla. Onnekasta, etten silponut sillä itseäni unissani.

Pelosta tuli osa arkea. Se vain kuului siihen elämään, joka oli ainoa tavallinen, jonka minä tunsin ja tiesin. Kuten varmasti monet tietävät, lapselle tuttu on sama kuin turvallinen, vaikka se järjellä ajateltuna olisi kuinka turvaton ja epävakaa tahansa. Minulta kesti vuosia lapsuudenkodista lähtemisen jälkeen ennen kuin tajusin, ettei jatkuva pelossa eläminen ollutkaan normaalia eivätkä kaikki tehneet niin. Olin järkyttynyt.

Pelko eli sitkeänä pääni sisällä vuosia. Vähitellen kuitenkin opin siitä eroon. Se oli rankkaa työtä ja edellytti hyvin pimeää matkaa syvälle sisimpääni. Siinä tuli myönnettyä itselleen niitä vähemmän kauniita asioita itsestään. Tuli tehtyä sinunkaupat itsensä kanssa. Ja puhun nyt siitä todellisesta itsestä, en siitä, jollaisena haluaisin nähdä itseni tai jollaiseksi itseäni väitän.

Olin päässyt pelosta eroon ja löytänyt tasapainon. Niin ainakin luulin. Menemättä sen pidemmälle tässä keittiöpsykologisessa päätelmässäni, on hyvin pitkälti lapsuuteni ansiota, että hakeuduin juuri nykyisen aviomieheni seuraan. Nykyään näen hänessä runsaasti niitä piirteitä, joita väkivaltaisessa, alkoholisoituneessa ja mielenterveydeltään heikossa äidissäni oli. Aikoinaan hän oli äitini vastakohta. Hänen piti olla turvallinen ja ennustettava.

Turvallinen ja ennustettava. Mitä ironiaa! Juuri nuo piirteet hänestä puuttuvat, mutta ne ovat juuri ne samat piirteet, joiden kaikki olettavat hänestä löytävänsä. Tasainen, rauhallinen. Täysin ennakoitavissa. Jopa tylsä. Niin häntä kuvailevat ihmiset, jotka eivät ole eläneet hänen kanssaan saman katon alla, mutta jotka hänet kuitenkin parhaiten tuntevat. Aviomieheni on ilmeisen hyvä valehtelemaan.

Tai sitten minä todellakin olen Paha Lapsi ja Tyhmä Tyttö isoksi kasvaneena, kaiken pahan alku ja juuri. Toivoton Tapaus, johon ei tepsi kuin lyöminen, nipistely, potkiminen, tukistaminen... 

Pelko palasi. Lapsuuteni möröt marssivat jonossa takaisin korvieni väliin. Aviomieheni ruokki niitä ja minä tarjosin niille kodin pääni sisältä. 

En löydä sanoja kuvaamaan sitä tunnetta, joka sisälläni herää, kun aviomieheni alkaa käyttäytyä omituisesti. Se tunne tulee aina, kun aavistan huonojen aikojen koittavan jälleen. Usein tietoinen tajuntani havaitsee ensin oman kiristymiseni, oman levottomuuteni ja sisäisen pahantuulisuuteni ja vasta sitten osaa yhdistää sen vähitellen ja salakavalasti muuttuvaan aviomiehen käytökseen. 

Koska usein muutos on hidas, se vie päiviä. Harvemmin se tapahtuu yhdessä silmänräpäyksessä, mutta niinkin on joskus käynyt. Muutaman kerran.

Pelossa on hirvittävää elää. Jatkuvaa varomista, miettimistä ja varuillaan oloa. Ei saa nukuttua, ei kykene keskittymään mihinkään. Ja koko ajan minä mietin, mitä minä olen tehnyt väärin.

Huonoina aikoina aina aviomiehen ollessa poissa kotoa, minä haaveilen ja suunnittelen ulko-oven lukkojen vaihtamista, lasten pakkaamista autoon ja pois lähtemistä... Minulla on jatkuvasti päässäni suunnitelma sen varalle, jos jotakin tapahtuu ja joudun pakemaan lasten kanssa. Huonoina aikoina minulla on sängyn alla yksi pieni laukku, jonka sisällöllä me pärjäisimme ensimmäiseen turvapaikkaan lasten kanssa ja autossa toinen, isompi ja paremmin varusteltu matkalaukku. 

Mutta on myös hyviä aikoja. Aina ei tarvitse pelätä. Paitsi tietenkin sitä, milloin seuraavat huonot ajat koittavat.