Onpas sitä taas ollut kiirettä. Ainakin olevinaan. Tätähän se on jouluun saakka. Ainakin aiempina vuosina. Kiire, mene pois!

Mikä meistä ihmisistä tekee kiireisiä? Mikä minusta tekee kiireisen? Eilinen työvuoro oli yhtä hässäköintiä ja ryntäilyä paikasta toiseen. Työvuoro venyi ja lopulta huomasin tehneeni miltei 18 tuntisen työpäivän. Noh, tällä alalla se on valitettavan yleistä. Joku sairastaa ja muiden on pakko paikata. Jotakin tapahtuu, eikä kukaan voi poistua ennen tilanteen laukeamista. Tai tulee jokin meno, jota ei voida siirtää ja jonkun on pakko olla koko päivä poissa työpaikalta, työasioissa pitkin maailmaa niin sanotusti. 

Kiire jää helposti päälle ja sitä huomaa olevansa kotonakin yksi saakelin suoritusautomaatti. Sekään ei auta asiaa, ettei aviomieheni kykene itseohjautuvasti selviämään päivittäisistä kotitöitä. Teknisesti hän toki osaa tehdä niistä suurimman osan, mutta se itseohjautuvuus... Sellainen omatoimisuus ja toimeen tarttuminen puuttuvat aviomieheltäni täysin! Vähintäänkin minun on soitettava hänelle - edes tekstiviesti ei riitä - ja kerrottava, mitä hänen on tehtävä minun poissaollessani. Jos esitän asiani ystävällisesti ja pyytäen, mitään ei tapahdu. Jos sanon suoraan, että tiskit on tiskattava, lelut siivottava illalla paikoilleen ja niin edespäin, hän loukkaantuu. Silloin aviomies saa kyllä tehtyä kehottamani asiat, mutta hän murjottaa ja osoittaa minulle mieltään vähintäänkin seuraavan päivän.

Yleensä en viitsi edes ehdotella aviomiehelleni, että hän voisi osallistua hieman enemmän kotitöihin. Siitä ei tule kuin riitaa ja riidan päälle kaikille pahamieli. Aviomieheni on ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä hän tekee, minä en vain huomaa sitä. Minä olen sitä mieltä, että lattialla lojuvat pyykit, keittiönpöydällä kasa tiskejä ja lelut pitkin taloa eivät ole todiste siitä, että on siivottu. 

Kumpi on oikeassa? Minä tietenkin. Siis omasta mielestäni. Absoluuttinen totuus löytyy varmasti jostakin minun ja aviomieheni näkemysten väliltä. Ehkä kuitenkin lähempää minun mielipidettäni kuin hänen...

Minä siis teen ensin työvuoron palkkatyössä ja tulen kotiin tekemään toisen työpäivän ilman erillistä korvausta. Ei, että kotitöistä tulisi maksaa. Ei pidä. Olisi vain mukava, jos samassa taloudessa asuva toinen aikuinen tekisi edes suunnilleen saman verran niitä kotitöitä. Edes joskus.

Yleensä tällaista ongelmaa ei ole, sillä tiedostan tilanteen ja osaan ennaltaehkäistä sitä. Minä en yleensä jätä aviomiestäni lasten kanssa keskenään kovin pitkäksi aikaa kerrallaan, koska tiedän, etten halua mennä enää takaisin. Tahdon kyllä mennä kotiin, mutta tiedän siellä odottavan hirvittävän kaaoksen, joka minun odotetaan siivoavan. Sitä en jaksaisi. 

Olen monesti saanut läheisiltän neuvon olla siivoamatta. Katsoa, mitä tapahtuu. "Kyllä sitä miestä alkaa häiritä ja sitten se siivoaa". Just joo. Minulla ei riitä sietokyky likikään niin pitkälle, että voisin odottaa aviomieheni heräävän sotkuun ja likaan. Enkä koe olevani mitenkään neuroottinen tässä asiassa. Aviomieheni vain kykenee elämään uskomattomassa töryssä. 

Se siivoamisesta. Se on minun hommani. Lapset tosin olen opettanut pienestä pitäen siistimään jälkensä ja he auttavatkin minua varsin mielellään. Lapseni siivoavat enemmän kuin aviomieheni. Ihan oikeasti.

Kiirettä lisää myös kuntoiluintoni. Minun on pakko päästä ainakin kunnon lenkillä joka ikinen päivä. Suunnittelen sen osaksi päivän ohjelmaani, mutta aikataulut kun tuppaavat joskus venymään ja paukkumaan täysin hallitsemattomasti... Silti minun on pakko. Jos en muuten ehdi, minä juoksen yöllä, teen lihaskuntoharjoitteita olohuoneessa tai joogaan saunassa. Henkilökohtainen huippuhetkeni oli, kun en vieraiden saapumisen vuoksi päässyt kuntosalille suunnitellusti, joten muiden juodessa pöydän ääressä kakkukahvia, minä heiluttelin kahvakuulaa ja osallistuin keskusteluun ajoittain, sen minkä puuskutukseltani kykenin. 

Tässä suhteessa aviomieheni on todellinen aarre, sillä hän ymmärtää tarpeeni ja haluni liikkua päivittäin, mieluiten useamman tunnin. Toki aviomiehellä on myös oma lehmä ojassa, sillä jos minä en saa täytettyä liikuntakiintiötäni, minusta tulee levoton ja kärttyisä kunnes hyydyn sohvalle rypemään itseinhossa. 

Yritän mahdollisuuksien mukaan treenata niin, ettei se vaikuta kenenkään muun perheenjäsenen arkeen tai aikatauluun sen kummemmin. Lapseni ovat onnekseni myös urheilullisia ja heistä on mukava pyöräillä minun juostessa ja esikoinen on usein mukana myös tanssiharjoituksissani. 

Tähän päälle ruoanlaitto, lasten kanssa ihan vain oleminen ja pysähtyminen sekä se jonkinlainen sosiaalisen elämän irvikuva, joka minulla on. Jep. Joskus tuntuu olevan hieman kiire.

Kaikesta huolimatta uskon, että suurimmaksi osaksi kiire syntyy ihmisen korvien välissä, ei suinkaan ihmisen ulkopuolella. Jos päätän lähteä tunniksi kuntosalille ja se sopii aikatauluuni, mitä merkitystä niillä kaikilla tapaamisilla kuntosalin jälkeen on? On opittava keskittymään siihen, mitä juuri sillä hetkellä on tekemässä. Elää hetkessä.

Vanhaa ja yhtä kliseetä koko hetkessä eläminen ja keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan. Mutta ehkä se on klisee ihan syystä. Ainakin minulle se toimii. 

Se toimii, vaikka se ei ole minulle mitenkään ominaista tai luontaista. Minä teen tuhatta asiaa yhdellä kertaa ja yritän selvitä ikään kuin olisin keskellä pyörremyrskyä. Aina kun huomaan tekeväni näin, vedän syvään henkeä, suljen silmäni ja komennan itseni pysähtymään, keskittymään ja unohtamaan yhdellä kertaa. Pysähdy hetkeen, keskity siihen ja unohda se, mitä teit äsken tai teet seuraavaksi. 

Näin aviomiehen jälkien siivoaminenkaan ei tunnu aivan niin pahalta. Kun keskityn siihen, mitä teen enkä siihen, miksi hitossa teen sitä eikä joskus se toinen. Ihan joka kerta en edes raivostu. Tai en ainakaan näytä sitä.

Hammasta purren taas yhden siivouspäivän läpi, koska illalla lasten nukahdettua aion rentoutua ensin kahvakuulaa heilutellen ja sitten saunassa venytellen! Jokaisessa hetkessä on jotakin kokemisen arvoista.